ARTIKKELIT JA TEKSTIT

(valikoima)


There is a book — a novel called "Benim Adim Kirmizi" / "My Name is Red", written patientely and passionately in Turkish by Orhan Pamuk. The book was published in Turkey in 1998, eleven years ago. I had it in my hands very soon after that, I read it immediately, I loved it and I translated it into Finnish, patiently and passionately. My translation — "Nimeni on Punainen" — was published in Finland in year 2000, and since then the Finnish audience has had the opportunity to read about the colours of Istanbul centuries ago.

Minä olen Punainen, työskentelykuva, 2007 After that seven years passed, and suddenly one day, in 2007, I got a phone call from a Finnish artist, Irmeli Mäkilä. She told me that she had patiently and passionately read my translation of "My Name is Red" and wanted to make a painting inspired by the novel. She asked me if I could possibly allow her to use parts of my translation — written in golden letters — in her piece of art called "I am Red", a huge painting which is over three meters high and nearly two and a half meters wide.

It was of course a matter of copyright of my translation — and of course I allowed her to use it in her painting! But what is more important is the dialogue which begun to live it's own life; first between me and my translation of the original book and all the books that had inspired the author of that book, "My Name is Red", then between my translation and the Finnish artist, Irmeli Mäkilä, and after that between her painting and the new audience of visual arts.

Well, again some years passed, and finally - some weeks ago - the dialogue continued: she called me again. This time she asked me to read aloud and record parts of a Finnish classic novel in Turkish in order to be played from tape later this summer at her exhibition with the theme "Colour". She wanted me to record parts of "Seitsemän veljestä" / "The Seven Brothers", which is the very first novel ever written in Finnish and a traditional story of seven guys living in a dark forest ages ago. "The Seven Brothers" was written by Aleksis Kivi, published originally in Finnish in 1870, and translated into Turkish by Lale and Muammer Obuz in 1975, when it got it's Turkish name "Yedi Kardesler".

Aleksis Kivi: Yedi Kardesler, turkinkielinen käännnös, 1975 Irmeli Mäkilä wanted me to read parts of "The Seven Brothers" in Turkish, because also her new pieces of art are partly inspired by the colours of Turkey. She saw connections — somewhere deep inside the human nature — but she also wanted to create an atmosphere of strangeness, beauty and even anxiety by combining a Finnish classic, read in Turkish, her paintings inspired by Turkish colours and the countryside where the exhibition will take place: its a place where the author of "The Seven Brothers" lived and which he renamed Mount Tabor, inspired by the Holy Bible, the first translation of which into Finnish was published in 1642.

I recorded parts of "Yedi Kardesler" in Helsinki patiently and passionately last Wednesday, just before I came to Istanbul. And after a few weeks in Nurmijärvi, in Finland, there will be seen and heared a new dialogue between a Finnish classic novel, read by me in Turkish, paintings inspired by Finnish translations of Turkish literature and the Finnish art-loving audience — Next time we meet, I hope I will be able to tell you which direction the dialogue has moved on after this appointment — who will be the next patient and passionate?

Tuula Kojo
suomentaja

Istanbul 30.5.2009, alustus paneeliin "Promoting Intercultural Dialogue Through Translations", symposiumissa "2nd International Symposium of Translators and Publishers of Turkish Literature", järjestäjänä Turkin kulttuuriministeriö (Ministry of Culture and Tourism of the Republic of Turkey, General Directorate of Libraries and Publications) ja Bosporin yliopisto.

Ceviribilim



Kirottu Domitian / 1997 / öljyväri ja väripigmentti kankaalle / 145 x 100 cm Suhde luontoon on eri tavoin ollut esillä lrmeli Mäkilän taiteessa hänen uransa alusta alkaen. Vuonna 1984 Tampereelle muuttaneen Mäkilän varhaistyöt olivat ajalle tyypillisiä maalauksellisia abstraktioita, joissa jokin kertova elementti, yleensä maiseman fragmentti, paljasti abstraktion lähtökohdan. Vuosikymmenen lopulla heijastukset suorista luonnonelämyksistä alkoivat väistyä. Maalausprosessista tuli työskentelyn lähtökohta, ja teokset saivat ilmeensä tekemisen kautta. Ohuesti sivellyt kirkkaat värit syvenivät ja täyttyivät hiekasta, täyteaineista tai harsomaisesta paperista. Maalauspinnat muuttuivat reliefimäisiksi ja karkea materiaali sai ne väreilemään liikettä. Tekemisen jäljen korostuessa voimistui myös tunne tekijän läsnäolosta. Mystinen luonnontunne on kuitenkin, paradoksaalista kyllä, tiheämpi kuin aiemmissa suoria kuvallisia viitteitä sisältävissä teoksissa.

Värien oma materiaalinen kauneus ja ilmaisuvoima eivät riittäneet pitkään Mäkilän taiteen lähtökohdiksi niin persoonallisia kuin hänen sävynsä olivatkin. 1990-luvun vaihteessa Mäkilä alkoi liittää konkreettisia luonnosta löydettyjä esineitä tai niiden kuvia kuvapintaan. Luontosuhde säilyi edelleen Mäkilän taidetta olennaisimmin selittävänä piirteenä. Lähestymistapa muuttui vain entistä analyyttisemmaksi. Esineiden ja maalausten yhdistelmät vastasivat tuolloin paremmin hänen tarvettaan jäsennellä kuvapinnan tapahtumia harkitusti ja ilmentää ympäristösuhdetta käsitteellisesti. Mäkilän näkemys porautui näissä teoksissa maiseman läpi luonnon biologisiin perustekijöihin.

Vuosikymmenen puolivälissä Mäkilä kiinnostui dekoraation mahdollisuuksista ja sen käyttöön liittyvistä ongelmista. Kirottu Domitian kuuluu sarjaan teoksia, joissa taiteilija on yhdistellyt vaikutteita ornamentiikasta ja arabeskeista orgaanisiin muotoaiheisiin. Taiteilija on sanonut pyrkivänsä siihen, että hänen töissään on aina jotain orgaanista, tuntematonta ja määrittelemätöntä ainesta, "joka asettuu kulttuurisen viitekehyksen ja koodiston ulkopuolelle; jotain joka herättää välittömän tunteen ja vapauttaa katsojan omat mielikuvat liikkeelle." Kenties Kirotun Domitianin ja muut hänen tämän kauden työnsä voi lukea myös muistutukseksi alkuperäisestä kulttuurisen koodiston ja luonnon välisestä suhteesta.

Tapani Pennanen, tutkija, Tampereen taidemuseo
Virtauksia, Tampereen taidemuseon julkaisu, Tampere, 2007



Sinne ja tänne / 2007 / öljyväri, väripigmentti kankaalle / 200 x 220 cm Irmeli Mäkilän maalauksiin syventyessään katsoja pääsee tekemään monenlaisiakin löytöretkiä. Katse pysähtyy erilaisten, joskus yllättävienkin, kuva-aiheiden kohdalle. Toistensa takaa esiin tulevat hahmot, muodot ja värikentät houkuttelevat katsetta syvyyssuuntaan, maalauspinnan taakse. Ja lopulta teokset vievät katsojan löytöretkelle myös taide- ja kulttuurihistoriaan.

Varhaisissa, parinkymmenen vuoden takaisissa maalauksissaan Mäkilä tukeutui suomalaiseen modernismin traditioon. Ilmaisu sijoittui esittävän ja abstraktin rajamaille. Teokset rakentuivat vapaamuotoisten värikenttien varaan, vaakasuorat linjat toivat mieleen maiseman. Väritys oli harmaan sävyistä, valo pohjoista valoa.

Lukuisat matkat Euroopassa ja erityisesti matkat Turkkiin muuttivat Mäkilän taiteen yleisilmeen. Värit räjähtivät voimakkaina esiin, mukaan tuli koristeita ja itämaista ornamentiikkaa sekä klassisten rakennusten yksityiskohtia. Taiteilija kertoo tämän prosessin olleen vapauttava kokemus, ja sen jälkeen joihinkin hänen teoksiinsa tuli ankarimpaan modernismiin kohdistuvaa ironiaa. Kaiken kaikkiaankin huumori on usein mukana Mäkilän taiteessa.

Mäkilän moniaineksiset maalaukset ovat eräänlaisia näyttämöitä, joiden elementit tuovat esiin sekä yksityisen että yhteisen kokemuksen maisemasta. Taiteilija panee rinnan kappaleen lapsuudenkodin ja nykyisen Pornaisten kodin pihapiiriä, antiikin rakennusfragmentin, vaikkapa pylvään, itämaiset ornamentit ja luontoaiheet. Abstraktit muodot kietovat kokonaisuutta yhteen. Mäkilän teoksissa on paljon katsottavaa.

Seppo Heiskanen, näyttelyteksti, Irmeli Mäkilän ykstyisnäyttely, Galleria G, Helsinki, 2007



Aurora Oriéns / 1999 (2004) / öljyväri, väripigmentti ja lyöntikulta kankaalle / 200 x 255 cm "Viime vuosina syntyneiden maalausteni taustalla vaikuttaa kiinnostus islamilaisen taiteen perinteeseen, sen filosofiaan ja tapaan kuvata todellisuutta ei-esittävässä muodossa. Tämä tausta ilmenee maalauksissani lähinnä metaforan tapaan, sillä käsittelemieni asioiden ja niitä ilmentävien kuvien välinen yhteys ei aina ole suora.

Töissäni on myös tunnistettavia yksityiskohtia muun muassa ornamentiikasta, tosin oman suodattimeni läpi työstettynä. Kuvissa on myös henkilökohtaisempia, varhaisemmasta tuotannostani tuttuja luontoon sekä kasviopillisiin kaavoihin liittyviä orgaanisia muotoaiheita.

Ornamentiikkaan ja arabeskeihin sisältyvä tiukka matemaattisuuden vaatimus ei kuitenkaan ole töitteni pohjana. Maalausteni tarkoitus ei myöskään ole palvella meditaation tai muun mielellisen keskittymisen ja kasvun väylänä. Oma ornamentiikkani ja kuvioluisteluni kuvapinnalla on tottelematonta, kuritonta ja omille teilleen karkailevaa. Pyrin siihen, että töissäni on myös jotakin orgaanista, tuntematonta ja määrittelemätöntä, joka asettuu kulttuurisen viitekehyksen ja koodiston ulkopuolelle; jotain joka herättää välittömän tunteen ja vapauttaa katsojan omat mielikuvat liikkeelle."

"The inspiration for the paintings I have completed in recent years has arisen from my interest in the traditions of Islamic art, its philosophy and its way of depicting reality in a non-figurative form. This is expressed in my paintings primarily in the form of a metaphor, as there is not always a direct connection between the subjects I handle and the way they appear in my paintings.

There are identifiabie details in my works, including details of ornamentation, which has, admittedly, gone through a filtering process. The pictures also have more personal themes, such as the subject of nature, which is familiar from my earlier works, as well as organic themes connected with botanical forms.

My works are not, however, based on the precise mathematical requirements of ornamentation and arabesques. Neither is the purpose of my paintings to serve as a channel for meditation or other mental concentration. My ornamentation and figure skating on the picture surface is disobedient, undisciplined and has a mind of its own. I try to ensure that my work has something organic, unknown and undetermined, which is outside the frame of reference and codes of culture, something which arouses an immediate feeling and which lets the viewer's own imagination run free."

Irmeli Mäkilä
Aikamuoto, Kuvataiteen 1990-luku Tampereella — Contemporary Art from Tampere
Tampereen taidemuseo, näyttelyluettelo, 1999



Keisarin vaunut / 1996 / öljyväri, väripigmentti, lyöntikulta kankaalle / 200 x 250 cm Keisarin vaunuista päällimmäisenä jäi mieleen punainen. Se on hyökyaallon lailla kaiken alleen imaiseva ja fyysinen. Punainen parhaimmillaan.

Kohtasin Keisarin vaunut n.12 vuotta sitten galleriassa Ruttopuiston laidalla Helsingissä. Olin käymässä Kuvataideakatemialla liittyen opiskelijahakuun ja pistäydyin galleriassa, jossa arvaamatta koin jotain vavahduttavaa. Maalaus vyöryi ylitseni.

Se oli sellainen uskonnollista hurmosta muistuttava taide-elämys; vedet silmiin kihahtaen koettu syvä merkityksellisyyden tuntu. Sellainen ei ollut minulle entuudestaan tuttua, vaikka intuitiivisesti olin kyllä ajatellut, että nykymaailmassa uskonnollisuuden harjoittaminen oli siirtynyt osin taiteen puolelle tunnustuksettomaksi henkisyydeksi.

Tietenkin taiteilijaksi ryhtymisestä unelmoivana pistin merkille, että maalari oli nainen. Iästäni ja sinisilmäisyydestäni huolimatta minulta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka miesvaltainen taidehistoria on. Mutta tämän vyöryn; pyhät kultaukset, samaan aikaan raadollisen että ylellisen samettisen punaisen, isojen ovaalien muodostaman rokokoovaunujen hajoavan hahmon - kaiken olikin maalannut nainen. Jotenkin kääntäen koin ja koen edelleen, että teoksen nimi Keisarin vaunut kertoo julkeasti, että näillä vainuilla (tällä maalauksella) tekee matkaa nainen yhtä uljaasti kuin historiassa on seikkaillut mies. Keisari on ilman nais- etuliitettä (naismaalari) tai feminiinisiä loppuliitteitä (keisarinna). Nainen on keisari, jos vain on.

Installaationi Kuvapatologianlaitos — avauksia maalaukseen (Kluuvin galleria, 2010) sisälsi yhden osion, joka pohjautui Keisarin vaunuihin. Näyttelyn aikaan originaali sijaitsi Tampereen nykytaiteen museon varastossa, joten näyttelyvieras pystyi tutustumaan avattavaan maalaukseen vain museon dokumenttien ja sieltä toimitetusta digitiedostosta tehdyn valokuvavedoksen avulla. Maalauksen koon hahmottamiseksi olin merkinnyt seinään 200 x 250 cm pinta-alan.

Kuvapatologiset avaukset olivat eräänlaisia hommage à -asetelmia arvostamilleni maalauksille ja maalauksellisuudelle. Avauksissa luettelin assosiatiivisesti teosten aistillisuutta. Keisarin vaunujen avaus oli rosteripöydistä poiketen tehty kaakeloidulle tasolle — kaakelilaatoilla alkoi siis listaus. Kaiken nielevä punainen oli testattavissa punaisella vinyylikalvolla peitetyillä rakennuslaseilla. Avaustasolla oli kolme munaa, joista yksi oli kultainen. Kaikkiaan munia oli pari tiuta, loput mustanruskein ja sinisin pigmentein kirjavia tai vielä koskemattomia. Kaikki varusteet: pigmenttipussit, mediumit, munakennot, lehtikulta, Vink-vinyylirullat, paperiveitset ja pensselit löytyivät avaustason ja apupöydän hyllyiltä. Lisäksi apupöydän alla oli nippu valokuvia homehtuvista hedelmistä ja vihanneksista — muistiinpanojani katoavaisuudesta.

Keisarin vaunujen kolme vaaleaa pylpyrää assosioituu tuohon kysymykseen suhteesta kuolemaan. Vaikka eivät nämä munanmalliset tilat ole edes valkeita ja puhtaita vaan kuin fabergé-munat, maallisin rikkauksin koristeltuja. On maavärejä ja jalokiviä, katoavaisuuden kauneus.

Oikeastaan valkeat eivät ole munanmallisia, vaan ovaalipohjaisia monikulmia. Ne ehkä perustuvat orientaaliin matematiikkaan, jonka mukaan arabialaiset mosaiikitkin rakennetaan. Salattuun geometriikkaan pohjautuu myös yläalaa kirjovat kultaiset limittyvät renkaat ja keskellä oleva tiara. Vaikka renkaat ovat osin epäsäännöllisesti kiinni toisissaan, kultaukset muodostavat vahvan keskeissommitelman samoin kuin vaaleat ovaalit. Vastakkaisesti ovaalien sisällä taas on hajoamisen estetiikkaa: meren huuhtomia jälkiä, tähtisumua tai hometta.

Ilona Valkonen
kuvataiteilija
27.2.2011

Kuvataiteilija Ilona Valkosen yksityisnäyttely Kuvapatologianlaitos — avauksia maalaukseen (Kluuvin galleria, Helsinki 2010) sisälsi yhden osion, joka pohjautui Irmeli Mäkilän maalaukseen Keisarin vaunut vuodelta 1996.



Pistokas / 1991 / öljyväri, väripigmentti ja kerniliina kankaalle / 200 x 250 cm At first glance, the works of IRMELI MÄKILÄ'S (born 1957) and Teemu Saukkonen suggest a similar artistic approach. Indeed, during the last few years, Mäkilä has also had a predilection for attaching concrete objects and other visual signs to Expressionist colour surfaces. Dynamic surface treatment is not an expression of emotion in Mäkilä's any more than in Saukkonen's art, but instead it marks the degree of intensity. The similarities between the two artists extend no further than the painted surface. In their search for new esthetic meanings, the artists have drawn from different sources: Mäkilä from nature and Saukkonen from the layers of our collective consciousness. In the case of Mäkilä, one should put strong emphasis on the multiple meanings of the concept of "nature", because there has never been an imitative relationship between her art and nature.

Irmeli Mäkilä moved to Tampere in 1984, when the most intense period of Neo-Expressionism in Finnish art had begun to subside. Her early works consisted of the typical painted abstractions of the time, in which a certain narrative element, usually a fragment of the landscape, revealed the source of the abstraction. The mid-eighties erased the last traces of direct experiences of nature from Mäkilä's work. Only the borders separating different areas of colour can in some of her paintings be mterpreted as references to landscape. The creative act itself now became the basis of realization, and the works gained their expression in the course of the work process. The thin strokes of bright colours gained depth and were filled with sand, additional material, or tissue paper. The plane surfaces took on a relief-like quality and the coarse material made them vibrant with movement. As the mark of the artist grew stronger, so did her presence. Similarly, the mystical sense of nature is, paradoxically enough, more intense than in her earlier works, which actually made direct visual references. For all the originality of her tones, the material beauty and expressive power of colours did not provide a lasting basis for Mäkilä's expression. All too easily, the abstract surfaces would become windows into the artist's personal feelings, giving rise to random and monotonous associations. There was also a clear danger of repetition.

As I mentioned earlier, Mäkilä has, in the last few years, attached concrete objects onto the painted surface. The outward appearance of her works is decorative and solemn. The decorative associations are misleading, however. The relationship with nature remains the most essential factor in explaining Mäkilä's art, except that now it is being treated much more analytically than before. The combinations of objects and paintings correspond more fully to her need to carefully analyze what is happening on the painted surface, at the same time reflecting her relationship with the environment conceptually. In these works, Mäkilä's view penetrates through the landscape into basic biological factors, which she interprets as she understands them, for example, by changing proportions or by pasting objects or pictures of objects found in nature directly onto the painted surface. In her art, Mäkilä no longer works with just one experience at a time. Her aim is to make use of all her experiences and all that she has seen by incorporating intuition, imagination and thinking into her work method.

Tapani Pennanen, researcher, Tampere Art Museum
Views and Visions, Contemporary Art from Tampere, 1993

(Translated by Sari Hänninen and Roger Lake)



Ilmiö / 1991 / öljyväri, väripigmentti kankaalle / 200 x 250 cm Paul Kleen sanoin taide on luonnon muunneltu kuva. Tuo määritelmä on edelleen ajankohtainen ja tärkeä, ja se sopii erittäin hyvin kuvaamaan Irmeli Mäkilän uusia teoksia. Irmeli Mäkilän teoksissa luonto ei näyttäydy kirjana, vaan nousee esiin muistin takaa muotoina ja väreinä, jotka palautuvat luonnon elementteihin ja kasvikuntaan. Tällä tavoin luonnon muunneltu kuva on sisäänrakennettuna ihmisessä itsessään, opittuna ja unohdettuna, ja tulee nyt esiin ja tunnistetuksi teosten kautta. Jos Irmeli Mäkilän kuvat ovatkin rajatiloja figuratiivisen ja abstraktin tai perinteisen maalauksen ja maalaus-esinekoosteen välillä, on niillä myös peilimäinen luonne. Niissä luonto heijastelee itseään ja elinvoimaansa.

Irmeli Mäkilän maalauksilla oli 80-luvun lopulla voimakas maisemallinen luonne, mutta nyt hän sukeltaa yleisestä kohti biologiaa ja kohti yksityistä. Väripigmenttien intensiivisyyttä voi tarkastella puhtaasti maalaustekniikan kannalta, mutta tärkeämpää on se alitajuinen kuva joka etsii tuon värin voiman kautta itseään. Se voisi olla ihmeellinen osa perhosen siipeä tai kukan sisintä, joka on kulkenut lapsuuden "luonnontutkijan" maailmasta nykyhetkeen.

Irmeli Mäkilän teokset eivät sitoudu ohjelmallisesti edellä esitettyihin assosiaatioihin, vaan niiden olemus muodostuu sellaisesta innostuneesta ja ihmettelevästä suhteesta luontoon, joka karttaa määrittelemistä ja luokittelemista, mutta on sen sijaan avoin elämykselle ja siitä lähtevälle tutkimukselle. Kun siis näen Irmeli Mäkilän pöydällä ranskalaisen J.H.Fabren kirjan "Muistelmia hyönteismaailmasta" alan ymmärtää missä hengessä hänen uudet työnsä ovat syntyneet.

Jyrki Siukonen, näyttelyteksti, Irmeli Mäkilän yksityisnäyttely, Taidemaalariliiton Galleria, Helsnki, 1991




Irmeli Mäkilä © Kuvasto 2018

Tekninen toteutus © Petteri Heino 2018